BIBLIOGRAPHY
Neuvostoliiton romahdus vuoden 1991 lopulla toi eloon aktiivisen, mutta käytännössä toimintahäiriön omaavan kansainvälisen järjestön kutsui melko harhaanjohtavasti Itsenäisten valtioiden yhteisöä (IVY). Alun perin vain kolme Neuvostoliiton purkamisen aloittajaa – Valko-Venäjä, Venäjä ja Ukraina – muodostivat tämän irtonaisen liittoutuman 8. joulukuuta 1991, mutta kuukauden sisällä seitsemän muuta entistä Neuvostoliiton tasavaltaa (Armenia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kirgisia, Moldova, Turkmenistan ja Uzbekistan) liittyivät allekirjoittamalla Alma-Atan julistuksen. Kolme Baltian maata (Viro, Latvia ja Liettua) kieltäytyi liittymästä tähän organisaatioon, ja Georgian, vaikka se alun perin hylkäsi kutsun, hänen oli liityttävä joulukuussa 1993 tarvitsemalla Venäjän apua väkivaltaisessa sisäisessä kriisissä.
Jäsenvaltioilla on alusta alkaen ollut melko erilaisia näkemyksiä liittonsa tavoitteista aina minimalistisesta lähestymistavasta ”sivistyneen avioeron” käsittelemiseksi (kuten Ukraina on muotoillut) kunnianhimoiseen moniulotteisen integraation edistämisohjelmaan. Tämä asialista on hahmoteltu tammikuussa 1993 hyväksytyssä IVY-peruskirjassa ja satoissa muissa valtioiden ja hallitusten päämiesten allekirjoittamissa asiakirjoissa. Täytäntöönpano on kuitenkin ollut parhaimmillaan sattumaa ja useammin olematonta.
Venäjä oli odotetaan olevan ”luonnollinen” johtaja tälle ambivalenttiselle ryhmittymälle, jonka jäsenillä oli menneisyydessä paljon yhteistä tragediaa, mutta he eivät halunnut paljon yhteistä tulevaisuutta. Moskova onnistui selvittämään Neuvostoliiton perintöön liittyvät välittömät ongelmatjakamalla ulkomainen velka ja omaisuus säiliöiden kiintiöiden jakamiseen Euroopan perinteisten voimien (CFE) sopimuksen (1990) mukaisesti ja varmistamalla itselleen ydinaseiden monopoli. Jatkuva johtajuus tuli epävarmaksi ja keskittyi lähinnä yhteyksien ylläpitämiseen poliittisen eliitin välillä säännöllisten huippukokousten kautta ja tukemalla verkostoja. Vasta 1990-luvun jälkipuoliskolla Moskova osoitti kiinnostusta kunnianhimoisempiin integroiviin hankkeisiin, joilla pyritään puolustamaan hallitsevuuttaan Neuvostoliiton jälkeisessä tilassa. Ensisijaisena tehtävänä oli liittoutuman rakentaminen Valkovenäjän kanssa, joka muotoiltiin unioniksi peruskirjan (1997) ja sopimuksen (1999) kanssa, joissa asetettiin tavoitteeksi liittovaltion rakentaminen. Valkovenäjän johto pyrki omiin etuihinsa näissä ”veljellisissä” siteissä, mutta osoitti vain vähän kiinnostusta laajempaan yhteistyöhön huolimatta IVY: n päämajasta Minskissä.
Poliittisen verkostoitumisen erityinen painopiste on ollut alueellisessa turvallisuuden kehityksessä, ennen kaikkea Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa. Toukokuussa 1992 kuusi valtiota (Armenia, Kazakstan, Kirgisia, Venäjä, Tadžikistan ja Uzbekistan) allekirjoittivat kollektiivisen turvallisuuden sopimuksen (CST); Azerbaidžan, Valko-Venäjä ja Georgia liittyivät vuonna 1993, mutta vuonna 1999, jolloin sopimusta oli tarkoitus uudistaa, Azerbaidžan, Georgia ja Uzbekistan erosivat käytännössä. Venäjän johtaman turvallisuusyhteistyön päätavoitteena oli hallita väkivaltaisia konflikteja IVY-alueella, mutta suunnitelmia yhteisistä rauhanturvajoukoista ei koskaan toteutettu, ja organisaatio vain antoi toimeksiannon Venäjän rauhanturvaoperaatioille Tadžikistanissa (1992–1997) ja Abhasiassa. (jatkuu vuodesta 1994). Sen lisäksi, että puolustus- ja sisäministerien välillä järjestettiin säännöllisiä kokouksia, tämä kehys oli kohtuullisen onnistunut helpottamaan venäläisten aseiden vientiä ja upseerien koulutusta Venäjän akatemioissa sekä rakentamaan yhteistä ilmapuolustusjärjestelmää. Syksystä 2001 lähtien Moskova on pyrkinyt tehostamaan turvallisuusyhteistyötä IVY-maissa, nähden sen vastauksena Yhdysvaltojen ja Naton joukkojen rajalliseen sijoittamiseen Kirgisian ja Uzbekistanin alueelle. Vaikka terrorismintorjuntakeskuksesta ei ole tullut tehokasta rakennetta, vuosina 2002-2004 järjestettiin useita yhteisiä sotaharjoituksia, ja CST: n asema päivitettiin toukokuussa 2002 kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestöksi.
Ensisijainen huomio IVY on annettu taloudelle, ja tulokset ovat tällä alalla erityisen vaikuttavia. Alun perin ilmoitettua pyrkimystä perustaa talousliitto heikensi jo vuonna 1994 epäonnistumista pitää ruplaa yhteisvaluuttana. 1990-luvun alkupuoliskolla kaikkia Neuvostoliiton jälkeisiä valtioita kärsivät vakavat talouskriisit, eikä yksikään niistä osoittanut vakavaa kiinnostusta yrittää löytää yhteinen tie. Venäjä pyrki edistämään taloudellista vaikutusvaltaansa allekirjoittamalla tulliliiton Valko-Venäjän ja Kazakstanin kanssa vuonna 1995 ja laajentamalla sitä seuraavana vuonna vapaakauppa-alueelle, johon kuuluivat myös Kirgisia ja lopulta Tadžikistan. Chisinaun huippukokouksessa (lokakuu 1997) Venäjää kritisoitiin valikoivalla lähestymistavallaan estävän IVY-sopimusten täytäntöönpanoa. Sen kykyä johtaa taloudellista johtajuutta heikensi kuitenkin Venäjän elokuussa 1998 tapahtunut talouden romahdus, joka vaikutti kaikkiin sen kumppaneihin.Kaikki IVY-maat aloittivat liittymisneuvottelut Maailman kauppajärjestön (WTO) kanssa ilman koordinointia tai yrityksiä synkronoida ponnistelujaan. Vasta vuonna 2003 Moskova käynnisti uuden aloitteen tällä alueella ja vakuutti Valko-Venäjän, Kazakstanin ja Ukrainan poistamaan suurimman osan esteistä yhteistyölle Yhdistyneen talousalueen puitteissa.
Tämä projekti oli osa Venäjän laajempia pyrkimyksiä vakiinnuttaa johtajuutensa IVY-alueelle yhdistämällä tiiviimmät kahdenväliset siteet monenlaisiin monenvälisiin puitteisiin. Näiden ponnistelujen perustan loi Venäjän vahva talouskasvu, joka johtui pääasiassa energia-alasta, mutta ydinsisällön muodosti tiiviimpi yhteistyö Neuvostoliiton jälkeisten hallitusten välillä, jotka kaikki olivat perääntymässä demokraattisten uudistusten tieltä ja kehittäneet erilaisia puoliautoritarismin muotoja. Menestyksekäs kansannousu Eduard Shevardnadzen hallintoa vastaan Georgiassa marraskuussa 2003 näytti olevan tämän yleisen suuntauksen poikkeavuus, mutta Ukrainassa marras – joulukuussa 2004 järjestetyllä ”oranssilla vallankumouksella” oli tuhoisa vaikutus Venäjän politiikkaan. nopea uudelleen suuntaaminen kohti Euroopan unionia helmikuussa 2005 osoitti, että hallintomuutos ei ollut välttämätön edellytys IVY-puitteista luopumiselle. Askar Akaevin hallinnon romahdus Kirgisiassa maaliskuussa 2005 osoitti, että Venäjällä ei ollut luotettavia välineitä liittolaistensa tukemiseksi sisäisiä haasteita vastaan.
Tämän epäonnistumisten ja takaiskujen ketjun edessä Moskovan oli harkittava uudelleen hyödyllisyyttä ja IVY: n elinkelpoisuus, vaikka se jatkoi vaatimustaan ”sivilisaatiooperaatiosta Euraasian mantereella” (kuten presidentti Vladimir Putin väitti huhtikuussa 2005 pitämässään puheessa parlamentille). Näyttää olevan täysin mahdollista, että Moskova voisi päättää purkaa tämän kattorakenteen ja keskittää ponnistelunsa keskeisiin kahdenvälisiin suhteisiin, ennen kaikkea Valko-Venäjän sekä Armenian ja Kazakstanin kanssa. Keski-Aasiassa Venäjä pyrkii sitten vahvistamaan keskeisen roolinsa Keski-Aasian yhteistyöjärjestössä (johon se liittyi toukokuussa 2004) ja koordinoimaan politiikkaansa Kiinan kanssa Shanghain yhteistyöjärjestössä (perustettu kesäkuussa 2002). Näiden päällekkäisten ja luonnostaan epävakaiden rakenteiden tulevaisuuden avainkysymys on Venäjän oma poliittinen polku ja sitoutuminen lähentymiseen Eurooppaan.
Katso myös Venäjä; Neuvostoliitto; Maailman kauppajärjestö.
BIBLIOGRAPHY
Dwan, Renata ja Oleksandr Pavliuk, toim. Rakennusturvallisuus Euraasian uusissa osavaltioissa: Alueellinen yhteistyö entisessä Neuvostoliiton avaruudessa. Armonk, NY, 2000.
Kreikemeyer, Anna ja Andrei V. Zagorski. ”Itsenäisten valtioiden yhteisö.” Rauhanturvassa ja Venäjän roolissa Euraasiassa, toimittaneet Lena Jonson ja Clive Archer, 157–171. Boulder, Colo., 1996. >
Light, Margot. ”Venäjän ja itsenäisten valtioiden kansainyhteisön kansainväliset suhteet.” Itä-Euroopassa ja IVY-maissa, 23. – 35., 3. painos Lontoo, 1996.
”Vozroditsya li Soyuz ? Budushchee postsovetskogo prostranstva. ”Nezavisimaya gazeta (23. toukokuuta 1996): 4–5.
Pavel K. Baev