Tullitariffeja ja kauppaa koskeva yleissopimus (GATT) jäljittää alkuperänsä 1944 Bretton Woods -konferenssi, joka loi perustan toisen maailmansodan jälkeiselle rahoitusjärjestelmälle ja perusti kaksi keskeistä instituutiota, Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin. Konferenssin edustajat suosittivat myös täydentävän instituution perustamista, joka tunnettaisiin nimellä Kansainvälinen kauppajärjestö (ITO), jonka he kuvittelivat järjestelmän kolmanneksi osuudeksi.
Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta olivat edelläkävijöitä vastikään perustetun Yhdistyneiden Kansakuntien aloite laatia ehdotetun ITO: n peruskirja. Nämä neuvottelut päättyivät allekirjoittamalla Havannan peruskirjan maaliskuussa 1948. Havannan peruskirja ei koskaan tullut voimaan lähinnä siksi, että Yhdysvaltain senaatti ei ratifioinut sitä. Tuloksena ITO syntyi kuolleena.
Samaan aikaan käytiin rinnakkaisia neuvotteluja monenvälisestä sopimuksesta vastavuoroisista tulliesteiden alentamisesta. Nämä neuvottelut johtivat GATTin allekirjoittamiseen 30. marraskuuta 1947. Riittävä määrä allekirjoittajamaita, mukaan lukien Yhdysvallat, ratifioivat GATTin voidakseen tulla voimaan 1. tammikuuta 1948 ”väliaikaisen soveltamisen pöytäkirjan” nojalla. Vaikka neuvottelut ITO: n peruskirjasta jatkuivat, GATT selviytyi ITO: n kuolemasta, mutta sillä ei ollut johdonmukaista institutionaalista rakennetta, koska neuvottelijat olivat odottaneet sopimuksen olevan ITO: n sateenvarjossa.
Institutionaalisista puutteista huolimatta GATT onnistui toimimaan tosiasiallisena kansainvälisenä organisaationa sponsoroimalla kahdeksan monenvälisten kauppaneuvottelujen kierrosta. Vuosina 1987-1994 pidetty Uruguayn kierros huipentui Marrakeshin sopimukseen, jolla perustettiin Maailman kauppajärjestö (WTO). GATTin periaatteet ja tarjoaa kestävämmän institutionaalisen kehyksen niiden toteuttamiselle ja laajentamiselle.