Vuonna 1904 Ranska ja Britannia allekirjoittivat Entente Cordialen (ystävällinen yhteisymmärrys). Allianssin tavoitteena oli kannustaa yhteistyöhön Saksan koettua uhkaa vastaan. Neuvottelut alkoivat myös lisätä Venäjää tähän liittoon. Näiden liikkeiden seurauksena Saksan armeija alkoi pelätä mahdollisuutta yhdistettyyn hyökkäykseen Ranskasta, Iso-Britanniasta ja Venäjältä.
Saksan armeijan esikuntapäällikkö Alfred von Schlieffen sai ohjeet suunnitella strategia, joka pystyisi torjumaan yhteisen hyökkäyksen. Joulukuussa 1905 hän alkoi levittää sitä, mikä myöhemmin tunnettiin nimellä Schlieffen-suunnitelma. Schlieffen väitti, että jos sota käy, oli elintärkeää, että Ranska voitettiin nopeasti. Jos näin tapahtuisi, Britannia ja Venäjä eivät halua jatkaa taistelua. Schlieffen laski, että Venäjällä kestää kuusi viikkoa järjestää suuri armeija hyökkäykseen Saksaa vastaan. Siksi oli elintärkeää pakottaa Ranska antautumaan, ennen kuin Venäjä oli valmis käyttämään kaikkia voimiaan.
Schlieffenin suunnitelman mukaan 90 prosenttia Saksan asevoimista käytettiin hyökkäykseen Ranskaan. Pelätessään Ranskan linnoituksia Saksan rajalla, Schlieffen ehdotti vihermaista hyökkäystä Hollannin, Belgian ja Luxemburgin kautta. Loput Saksan armeijasta lähetetään idän puolustusasemiin pysäyttämään odotettu Venäjän eteneminen.
Kun Helmuth von Moltke korvasi Alfred von Schlieffenin Saksan armeijan esikuntapäällikkönä vuonna 1906, hän muutti suunnitelmaa ehdottamalla, ettei Hollantia hyökätä. Pääreitti olisi nyt Flanderin tasaisen tasangon läpi. Moltke väitti, että Belgian pieni armeija ei pysty estämään saksalaisten joukkojen nopeaa pääsyä Ranskaan. Moltke ehdotti, että 34 jakoa tulisi hyökätä Belgiaan, kun taas 8 jakoa riittää estämään Venäjän etenemisen itään.
Päällä 2. elokuuta 1914 Schlieffen-suunnitelma otettiin käyttöön, kun Saksan armeija hyökkäsi Luxemburgiin ja Belgiaan. Belgian armeija kuitenkin pidätti saksalaisia ja järkyttyi Venäjän armeijan etenemisestä Itä-Preussiin. Saksalaiset olivat myös yllättyneitä siitä, kuinka nopeasti Britannian tutkimusmatkavoimat saavuttivat Ranskan ja Belgian.
3. syyskuuta ranskalaisten joukkojen päällikkö Joseph Joffre käski miehensä vetäytymään linjalle. Seine-jokea pitkin, kaakkoon Pariisista ja yli 60 km Marnesta etelään. Ison-Britannian retkikunnan joukkojen komentaja Sir John French suostui liittymään ranskalaisiin hyökkäämään saksalaisiin joukkoihin.
Ranskan 6. armeija hyökkäsi 6. syyskuuta aamulla Saksan ensimmäiseen armeijaan Marnessa. Kenraali Alexander von Kluck pyöräsi koko voimansa hyökkäykseen vastaamiseksi avaten 50 km: n aukon omien joukkojensa ja kenraali Karl von Bulowin johtaman Saksan toisen armeijan välillä. Brittiläiset joukot ja Ranskan viides armeija etenivät nyt aukkoon, joka oli luotu jakamalla saksalaiset kaksi armeijaa.
Kuva Neil Demarcon Suuresta sodasta
Seuraavien kolmen päivän aikana saksalaiset joukot eivät kyenneet murtautumaan liittoutuneiden linjoista. Yhdessä vaiheessa Ranskan 6. armeija oli lähellä tappiota ja pelasti vain Pariisin taksit kiirehtimään 6000 varajoukkoa etulinjalle. 9. syyskuuta Saksan ylipäällikkö kenraali Helmuth von Moltke käski kenraali Karl von Bulow’n ja kenraali Alexander von Kluckin vetäytyä. Britannian ja Ranskan joukot pystyivät nyt ylittämään Marnen .
Schlieffen-suunnitelma ei ollut onnistunut. Saksalaisten toiveet nopeasta ja ratkaisevasta voitosta olivat turhautuneet. Saksan armeijaa ei kuitenkaan ollut lyöty, ja sen onnistunut vetäytyminen ja kaivosten rakentaminen Pohjanmeren ja Sveitsin rajan välille lopetti kaiken toivon lyhyestä sodasta.
Kuva Neil Demarcon Suuresta sodasta