Vaikka suvereniteettia koskevalla opilla on ollut merkittävä vaikutus valtioiden sisäiseen kehitykseen, sen suurin vaikutus on ollut valtioiden välisissä suhteissa. Tässä olevat vaikeudet voidaan jäljittää Bodinin lausuntoon, jonka mukaan lakeja antavat hallitsijat eivät voi olla sidottuja heidän tekemiinsä laeihin (majestas est summa in cives ac subditos legibusque soluta potestas). Tämän lausunnon on usein tulkittu tarkoittavan, että suvereeni ei ole kenenkään vastuussa eikä mikään laki sido sitä. Bodinin kirjoitusten tarkempi lukeminen ei kuitenkaan tue tätä tulkintaa. Hän korosti, että jopa omien kansalaistensa suhteen suvereenien on noudatettava tiettyjä jumalallisesta laista, luonnon- tai järkelakista ja kaikille kansakunnille yhteistä lakia (jus gentium) samoin kuin valtion perustuslait, jotka määräävät, kuka on suvereeni, kuka suvereniteetin saavuttaa ja mikä rajoittaa suvereenia valtaa. Näin ollen Bodinin suvereenia rajoitti valtion perustuslaillinen laki ja ylempi laki, jota pidettiin sitovana jokaista ihmistä kohtaan. Itse asiassa Bodin keskusteli valtioita sitovista monista niistä säännöistä, jotka myöhemmin kudottiin kansainvälisen oikeuden kudokseen. Siitä huolimatta hänen teorioitaan on käytetty oikeuttamaan absolutismi sisäisessä poliittisessa järjestyksessä ja anarkia kansainvälisellä tasolla.
Tämän tulkinnan kehitti sen loogiseksi johtopäätökseksi Hobbes Leviathanissa (1651), jossa suvereeni oli tunnistetaan ehkä pikemminkin kuin lailla. Laki on se, mitä suvereenit käskevät, eikä se voi rajoittaa heidän valtaansa: suvereeni voima on ehdoton. Kansainvälisellä tasolla tämä tila johti ikuiseen sotatilaan, kun suvereenit yrittivät pakottaa tahtonsa voimalla kaikille muille suvereeneille. Tämä tilanne on muuttunut vähän ajan myötä, kun suverenit valtiot vaativat edelleen oikeutta olla tuomareita omissa kiistoissaan, panna sodalla täytäntöön oma käsityksensä oikeuksistaan, kohdella omia kansalaisiaan millä tahansa heille sopivalla tavalla ja säännellä heidän taloudellisen elämänsä täysin huomioimatta mahdolliset seuraukset muissa valtioissa.
1900-luvulla alkoi näkyä valtioiden toimintavapauden tärkeitä rajoituksia. Vuosien 1899 ja 1907 Haagin yleissopimuksissa vahvistettiin yksityiskohtaiset säännöt sotien käymisestä maalla ja merellä. Kansakuntien liiton, Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) edeltäjän, liitto rajoitti oikeutta sota, ja Kellogg-Briandin sopimus vuodelta 1928 tuomitsi sodankäynnin kansainvälisten kiistojen ratkaisemiseksi ja sen käytön välineenä kansallista politiikkaa. Niitä seurasi YK: n peruskirja, joka velvoitti jäsenvaltiot ”ratkaisemaan kansainväliset riitansa rauhanomaisin keinoin siten, että kansainvälinen rauha, turvallisuus ja oikeus eivät vaarannu”, ja täydennettiin sitä määräyksellä, jonka mukaan kaikki jäsenet ”pidättyvät kansainvälisissä suhteissaan uhasta tai voimankäytöstä” (2 artikla). Peruskirjassa todettiin kuitenkin myös, että YK ”perustuu kaikkien jäsenmaiden suverenisen tasa-arvon periaatteeseen”.
Tällaisen kehityksen seurauksena suvereniteettia ei enää pidetä rajoittamattoman vallan synonyyminä. hyväksyi huomattavan määrän lainsäädäntöä, joka rajoittaa heidän suvereenia oikeuttaan toimia haluamallaan tavalla.Nämä suvereniteettirajoitukset selitetään yleensä johtuneen suostumuksesta tai autolimitaatiosta, mutta voidaan helposti osoittaa, että joissakin tapauksissa valtioiden on katsottu sitovan tiettyjä kansainvälisestä oikeudesta huolimatta siitä, ettei ole olemassa tyydyttäviä todisteita siitä, että ne hyväksyivät nimenomaisesti tai epäsuorasti nämä säännöt. Päinvastoin, uusia sääntöjä ei voida tavallisesti asettaa valtiolle ilman sen suostumusta muiden valtioiden tahdolla. Tällä tavoin tasapaino on saavutettu kansainvälisen yhteiskunnan tarpeiden ja valtioiden halun suojella suvereniteettiaan mahdollisimman suuressa määrin.