Kiipeilyhiekka: Ulkopankkien dyynit

Kun olin poika, serkkuni ja minä tapasimme lähteä perheemme Kitty Hawkin merenrantamökistä lounaan jälkeen ja kävellä poispäin merestä kävelemällä länteen kohti äänipuolinen metsä, ylittäen alaston, mailin leveän hiekkarannan merenrantamökkien ja rantatien takana ja takana. Vain muutama kerta menimme liu’uttamalla irtonaista, kulmikasta hiekkaa itse metsään, sillä meitä aina varoitettiin, kuinka vaikeaa on kiivetä takaisin ylös.

Useimmissa iltapäivissä pysähdyimme vain ujoina metsät vievät yhden, suuren, teekannun muotoisen dyynien, joka on aivan täynnä kesäaikaa briareilla, trumpettiviiniköynnöksillä ja scuppernongeilla. Löysimme, mitä pientä varjoa tällä dyyniellä oli, otimme täynnä rypäleitä ja tuijotimme takaisin pieneen, valkoiseen, punakattoiseen mökkiin, jota ympäröivät syvän siniset meret.

Aikanaan löysin ja strode muilla Pohjois-Carolinan hiekkarannoilla: Yksi oli tietysti suuri hiekkavuori nimeltä Jockey’s Ridge, aivan tietä kohti. Kiipein kerran poikana isäni kanssa päivänä, jolloin tuuli todella puhalsi ja hiekka pisteli jalkojani – se sattui ja minä itkin, kunnes hän otti minut ja lauloi minulle laulun kantamalla loput matkalla huipulle. Siellä oli Shackleford Banksin dyynit ja kauempana etelässä Sunset Beach ja Bird Island, missä Kindred Spirit -postilaatikko, joka oli täynnä sen sieluista muistikirjoja, seisoi merikauran keskellä kaikkialla säässä. Ja myös Durantin saaren ranta ja jyrkkä elävä-tammen dyynibluffi pohjoiseen Albemarle Soundin poikki; monta mailia matalaa dyyniä ydinpankeilta; itäranta Bald Headin saarella, siellä missä Corn Cake Inlet kerran oli; ja puolen mailin kävelymatka suolta merelle Karhu-saarella omien teekannun dyynien läpi.

Hiekka satutti, ja itkin, kunnes isäni otti minut ja lauloi minulle laulun.

Vaimoni Ann ja minä olemme viime aikoina ryhtyneet siihen, mitä Ocracokella kulkee vuorijonolle: mäntymetsää ja eläviä tammia Hammock Hillsissä, ei kaukana kylästä koilliseen. Siellä kilometrin pituinen polku käärmei metsän läpi kauniilla tavalla ylittäen ensin ankkalammikon puisen kävelysillan kautta, sitten kiipeämällä mäntyihin ja johtamalla Pamlico Soundin soiseen spartinaan ja neulaharjaan, täynnä katselua asema levätä ja muurata vähän ennen kuin palaat takaisin. Vielä korkeammat ja suuremmat ovat 1000 hehtaarin suuruisen Buxton Woodsin suuret metsäiset dyynit, joiden välissä on matalia suoja, NC Highway 12: n ja kansallisen meren rannan välissä, aivan Cape Hatterasin länsipuolella.

elämäni jälkeen kulkenut ja sekoittanut ja pujottanut tietäni kaikkiin näihin paikkoihin ja moniin muihin – ylös, yli ja läpi rannikkomme ihastuttavien ja jatkuvasti muuttuvien hiekkamassojen – minun on omistettava ja soitettava suosikki, niin kovaa kuin se onkin tehdä niin ja tunnustaa syvä, pysyvä rakkauteni Run Hilliä kohtaan.

Tällaista rakkautta ei kohdata kevyesti eikä unohdeta, miten, milloin tai miksi.

• • •

Elokuun puolivälissä atsteekkien kalenteritapahtuma, jota kutsuttiin harmoniseksi lähentymiseksi, jo vuonna 1987, löysin itseni jälleen ulkopankeilta, Nags Headista ranta. Ann ja minä, uudet toisillemme, tapasimme siellä ja ajoimme etelään, yli vanhan Bonner-sillan Oregon Inletin juurelta Pea-saarelle, löysimme risteyksen, joka ei upottaisi lainattua urheiluautomme hiekkaan, ja kävelimme dyynin yli uida viileällä Atlantilla.

Loitsun jälkeen istuimme yhdessä dyynin varjossa, ja hän kertoi perheestään, kuinka he olivat asuneet Espanjan rannikolla kun hän oli hyvin pieni, hänen isänsä oli merivoimien lääkäri Rotassa ja muutti sitten merenpinnalle Nelson Baylle rannikollamme alas, kun hän oli vasta 6-vuotias. Hän kertoi minulle nuoremmasta sisarestaan, ekologista Carolynista ja ulkona olevasta veljestä. Tad ja Tadin suuret ystävät Specklehead ja Fig. Nauroimme ja nauroimme, kunnes hän saavutti nousuveden surffauksen, veti ison, rikkakasvien, oliivi-ruskean sotkun ja ravisteli sitä omalla tavallani.

”Sargassum-rikkaruoho”, hän ilmoitti sille, joka ei ollut koskaan kuullut siitä. ”Missä pienet sargassum-kalat elävät.”

Joten olin luonnontieteilijän seurassa – ja minua hurmasi kahdeksalla tavalla sunnuntaista saakka ja jopa enemmän.

”Nämä tavarat irtoavat ja kelluvat aina ylöspäin Sargasso-mereltä”, hän sanoi.

Valtatietä 12 pitkin kävelimme hitaasti pitkiä, kaareva hiekkalevy yhden suuren vesilinnun patsaan, pylväiden, haikaroiden ja jalohaikaraiden vieressä ympäri meitä, ja myös kimalaiset.Kiipesin maanrakennuksen huipulle ja tuijotin pohjoiseen kohti kahlaajia ja kynsiä marsh-matalalla, ”yksi hienoimmista paikoista rannikolla tarkkailemaan rantalintujen kausittaista muuttoliikettä”, Rachel Carson kirjoitti kerran paikasta. Ann nousi minun jälkeeni , ja seisoimme yhdessä, kun loistava myöhään iltapäivän auringon pitkä valo makasi korkeiden, kultaisten ruohojen päällä.

• • •

Seuraavana aamuna Ann ja minä kävimme paljon kauemmin kävellen alas Luonnonsuojelualueen Nags Head Woodsin kaistat. Hän oli auttanut kokoamaan tämän arvokkaan suojelualueen yhteen työskentelemällä sekä Chapel Hilliltä että paikaltaan vain puoli tusinaa vuotta aikaisemmin, ja hän haluaa Hän näytti minulle paikkoja, joita hän oli rakastanut takaisin metsään: pienet, vanhat perhehautausmaat, joissa oli liitu-valkoisia marmorisia hautalevyjä, niiden päällä olevat kotilo-kuoret, jotka merkitsivät äskettäisiä sukulaisten vierailuja. Hän halusi minun näkevän mäntyjen ja elävien tammien metsäiset jyrkät, ristikkäiset hiekkarinteet pienet, tummat lammikot, joissa on ankkaöljyä kukkuloiden pohjassa; pienet kumisuolat melkein suudellen etäisyydellä Roanoke Soundin suoista. Ja viimeiseksi, hyvin pitkä, hitaasti nouseva polku, joka päättyy äkillisesti – yllättäen – 20 jalan korkeuteen valtavan, elävän, liikkuvan dyynien, hiekkaväen kanssa, joka kilpailee kooltaan eteläisemmän Jockey’s Ridgen kanssa, selvästi, joskin hitaasti, tullessa länsimetsään ja ottamalla se haltuun: Run Hill.

Tällaista rakkautta ei kohdata kevyesti eikä unohdeta, miten tai milloin tai miksi.

Seuraava pohjoiseen suuntautuva korkea dyyni oli Kill Devil Hill, jonne Wrightin veljet ensin lentivät, mutta se oli näkymä Run Hill, joka todella sai minut kiinni. Minusta se oli yksinkertaisesti upea, kun ensin katson puiden latvojen yläpuolelta tasaisesti hiekkaavaan metsään, seuraavaksi alla olevien leveiden suolapitoisuuksien ja suurten poukamien yli, jotka nämä vuoret olivat, ja lopulta Roanoke Soundin pitkän matkan yli kohti Shallowbag Bayä ja Manteo Roanoke-saarella.

”Mitä siellä oleva poukama kutsui?” Kysyin Annilta. Hymyillen, hän katsoi sitä muutaman sekunnin ajan ja sanoi sitten ylenpalttisesti: ”Henkeäsalpaava lahti.”

Vuosia myöhemmin sain tietää, että hän oli muodostanut kyseisen nimen paikan päällä.

Ja vain minulle.