Kaupan asiantuntijat ja taloustieteilijät hylkäävät ylivoimaisesti ajatuksen siitä, että kahdenvälisen kaupan alijäämät ovat sinänsä huonoja. IMF: n mukaan kaupan alijäämät voivat aiheuttaa maksutaseongelman, joka voi vaikuttaa valuuttapulaan ja vahingoittaa maita. Toisaalta Joseph Stiglitz huomauttaa, että ylijäämäiset maat aiheuttavat kauppakumppaneille ”negatiivista ulkoisuutta” ja uhkaavat maailmanlaajuista vaurautta, huomattavasti enemmän kuin alijäämäiset. Ben Bernanke väittää, että ”jatkuva epätasapaino euroalueella on … epäterveellistä, koska se johtaa sekä taloudelliseen epätasapainoon että epätasapainoiseen kasvuun. Se, että Saksa myy paljon enemmän kuin ostaa, ohjaa naapureiden kysyntää (kuten sekä muista maista ympäri maailmaa), vähentäen tuotantoa ja työllisyyttä Saksan ulkopuolella. ”
Kansainvälisen valuuttarahaston ja Kalifornian yliopiston Berkeleyn taloustieteilijöiden kansallinen taloustutkimuslaitoksen vuoden 2018 kanslia Tutkimus 151 maasta vuosina 1963–2014, jonka mukaan tullien käyttöönotolla ei ollut juurikaan vaikutusta kauppataseeseen.
Klassinen teoriaMuokkaa
Adam Smith kauppataseen tasapainossaMuutos
Tämän luvun edellisessä osassa olen pyrkinyt osoittamaan jopa kaupallisen järjestelmän periaatteiden perusteella, kuinka tarpeetonta se on on asettaa poikkeuksellisia rajoituksia tavaroiden tuonnille näistä maista Mikään ei kuitenkaan voi olla järjetöntä kuin tämä koko kauppataseoppi, johon perustuvat paitsi nämä rajoitukset, myös melkein kaikki muut kaupan sääntelyt. Kun kaksi paikkaa käyvät kauppaa keskenään, tämä oppi olettaa, että jos tasapaino on tasainen, kumpikaan niistä ei menetä tai saa voittoa; mutta jos se nojaa jossain määrin toiselle puolelle, toinen heistä häviää ja toinen hyötyy suhteessa sen laskemiseen tarkasta tasapainosta.
– Smith, 1776, kirja IV, kappale. iii, osa ii
Keynesian teoriaEdit
Elämänsä viime vuosina John Maynard Keynes oli paljon huolissaan kysymyksestä tasapaino kansainvälisessä kaupassa. Hän johti Yhdistyneiden Kansakuntien raha- ja rahoituskonferenssissa vuonna 1944 pidettyä Yhdistyneen kuningaskunnan valtuuskuntaa, joka perusti Bretton Woodsin kansainvälisen valuutanhallintajärjestelmän. Hän oli kansainvälisen selvitysunionia koskevan ns. . Suunnitelman kaksi hallitsevaa periaatetta olivat, että erääntyneiden velkojen maksamisen ongelma olisi ratkaistava ”luomalla” ylimääräistä ”kansainvälistä rahaa”, ja että velallista ja velkojaa olisi kohdeltava melkein tasapainon häiriöinä. Siinä tapauksessa suunnitelmat kuitenkin hylättiin, osittain siksi, että ”amerikkalainen mielipide oli luonnollisesti haluttomia hyväksymään tasa-arvoisen kohtelun periaatetta, joka on niin uusi velallisen ja velkojan suhteissa”.
Uutta järjestelmää ei ole perustettu vapaakaupasta (ulkomaankaupan vapauttaminen) vaan pikemminkin kansainvälisen kaupan sääntelystä kaupan epätasapainon poistamiseksi: ylijäämäisillä valtioilla olisi voimakas kannustin päästä eroon siitä, ja näin tehdessään ne selvittäisivät automaattisesti muiden kansojen alijäämä. Hän ehdotti globaalia pankkia, joka laskisi liikkeeseen oman valuuttansa – pankkitoiminnan harjoittajan – joka olisi vaihdettavissa kansallisten valuuttojen kanssa kiinteillä valuuttakursseilla ja josta tulisi kansakuntien laskentayksikkö, mikä tarkoittaa, että sitä käytettäisiin maan kaupan alijäämän mittaamiseen. Jokaisella maalla olisi pankkitilitilillä Kansainvälisessä selvitysliitossa tililimiitti. Hän huomautti, että ylijäämät johtavat heikkoon maailmanlaajuiseen kokonaiskysyntään – ylijäämäiset maat aiheuttavat kauppakumppaneille ”negatiivista ulkoisuutta” ja tarjoavat paljon kuin vajeessa olevat, uhka globaalille vauraudelle. ”Kansallisessa omavaraisuudessa” The Yale Review, osa 22, nro 4 (kesäkuu 1933) hän korosti jo vapaakaupan aiheuttamia ongelmia.
Hänen näkemyksensä, jota tuolloin tukivat monet taloustieteilijät ja kommentaattorit, oli, että luotonantajamaat saattavat olla yhtä vastuullisia kuin velallisvaltiot vaihtotasapainosta ja että molemmilla tulisi olla velvollisuus palauttaa kauppa takaisin tasapainotila. Jos he eivät tee niin, sillä voi olla vakavia seurauksia. Geoffrey Crowtherin, aikakauslehden The Economist toimittaja, sanoin: ”Jos kansojen välisiä taloudellisia suhteita ei ole tavalla tai toisella saatettu melko lähelle tasapainoa, ei ole olemassa joukkoa rahoitusjärjestelyjä, jotka voisivat pelastaa maailman kaaoksen köyhdyttävät tulokset. ”
Nämä ajatukset saivat tietoa suurta masennusta edeltävistä tapahtumista, kun – Keynesin ja muiden mielestä – kansainvälinen luotonanto, pääasiassa Yhdysvalloissa., ylitti järkevän sijoittamisen kapasiteetin ja siirtyi siten tuottamattomiin ja spekulatiivisiin käyttötarkoituksiin, mikä puolestaan kutsui maksukyvyttömyyden ja äkillisen lopettamisen luotonantoprosessiin.
Keynesin vaikutuksen alaisena, taloustekstit välittömästi sodan jälkeinen aika painotti merkittävästi kaupan tasapainoa. Esimerkiksi suositun johdantokirjan, An Out of Money, toisessa painoksessa omistettiin kymmenestä luvusta viimeiset kolme valuutanhallinnan kysymyksiin ja erityisesti ”tasapainon ongelmaan”. Viime vuosina, Bretton Woods -järjestelmän päättymisen jälkeen vuonna 1971, monetarististen ajattelukoulujen lisääntyneen vaikutuksen myötä 1980-luvulla, ja erityisesti kaupan epätasapainon suurten epätasapainojen edessä, nämä huolet – ja erityisesti huolet suurten kauppataseen ylijäämien epävakauttavat vaikutukset – ovat suurelta osin kadonneet valtavirran taloustieteellisestä keskustelusta, ja Keynesin oivallukset ovat hukkaantuneet. He ovat saaneet jälleen jonkin verran huomiota vuosien 2007–2008 finanssikriisin seurauksena.
Ennen 1900-luvun monetaristista teoriaa 1800-luvun taloustieteilijä ja filosofi Frédéric Bastiat ilmaisi ajatuksen, että kaupan alijäämät olivat tosiasiassa voittoa, ei tappiota, ja ehdotti esimerkkinä, että hän, ranskalainen, vei ranskalaista viiniä ja tuotti brittiläistä kivihiiltä saaden voittoa. Hän luuli olevansa Ranskassa ja lähetti tynnyriä viiniä, jonka arvo oli 50 frangia, Englantiin. kirjaa 50 frangin vienti. Jos Englannissa viini myytiin 70 frangilla (tai puntaa vastaavalla) hintaan, jolla hän sitten käytti ostamaan kivihiiltä, jonka hän toi Ranskaan, ja sen todettiin olevan Ranskassa 90 frangin arvoinen, hän olisi tuottanut 40 frangia. Mutta tullitalo sanoisi, että tuonnin arvo ylitti viennin arvon ja oli kaupan alijäämä Ranskan pääkirjaan nähden.
Bastiat väitti, että kansallisen kaupan alijäämä osoitti menestyvää taloutta. , pikemminkin kuin epäonnistunut. Bastiat ennusti, että menestyvä, kasvava talous johtaisi suurempiin alijäämiin ja epäonnistunut, kutistuva talous pienempiin kauppavajeisiin. Tätä myöhemmin, 1900-luvulla, toisti ekonomisti Milton Friedman.
1980-luvulla Milton Friedman, Nobelin muistopalkinnon voittanut taloustieteilijä ja monetarismin kannattaja, väitti, että jotkut kaupan huolenaiheet alijäämät ovat epäoikeudenmukaista kritiikkiä yrittäessä ajaa vientiteollisuudelle suotuisaa makrotalouspolitiikkaa.
Friedman väitti, että kaupan alijäämät eivät välttämättä ole tärkeitä, koska suuri vienti nostaa valuutan arvoa, mikä vähentää edellä mainittua vientiä, ja päinvastoin tuontia varten, mikä luonnollisesti poistaa kaupan alijäämät, jotka eivät johdu investoinneista. Vuodesta 1971, jolloin Nixonin hallinto päätti lakkauttaa kiinteät valuuttakurssit, Amerikan vaihtotaseen kertyneet kauppataseen alijäämät ovat olleet 7,75 biljoonaa dollaria vuodesta 2010. Tämä alijäämä on olemassa, koska siihen vastaavat Yhdysvaltoihin tulevat investoinnit – puhtaasti Maksutaseen mahdollinen vaihtotaseen alijäämä vastaa ulkomaisia investointeja.
1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa Yhdysvalloissa oli korkea inflaatio ja Friedmanin poliittiset kannat pyrkivät puolustamaan vahvempi dollari tuolloin. Hän totesi uskovansa, että nämä kaupan alijäämät eivät välttämättä ole vahingollisia taloudelle silloin, kun valuutta palaa maahan (maa A myy maalle B, maa B myy maalle C, joka ostaa maasta A, mutta kaupan alijäämä sisältää vain A ja B). Se voi kuitenkin olla muodossa tai toisessa, mukaan lukien ulkomaisten varojen hallinnan mahdollinen kompromissi. Hänen mielestään valuutan ”pahin tapaus”, joka ei koskaan palaa alkuperämaahan, oli oikeastaan paras mahdollinen tulos: maa tosiasiallisesti osti tavarat vaihtamalla ne halvalla valmistettujen paperien palasiksi. Kuten Friedman sanoi, tämä olisi sama tulos kuin jos viejämaa polttaisi ansaitsemansa dollarit, koskaan palauttamatta sitä markkinoiden liikkeeseen.
Tämä kanta on tarkempi versio Davidin ensimmäisen kerran löytämästä lauseesta. Hume. Hume väitti, että Englanti ei voinut pysyvästi hyötyä viennistä, koska kullan (eli valuutan) kerääminen tekisi kultaa runsaammin Englannissa; siksi englantilaisten tuotteiden hinnat nousevat, mikä tekee niistä vähemmän houkuttelevan viennin ja ulkomaiset tavarat houkuttelevamman tuonnin. Tällä tavoin maiden kauppatase tasapainottuu.
Friedman esitteli analyysinsa kaupan tasapainosta vapaasti valittavissa -oppaassa, jota pidetään laajalti merkittävimpänä suosittuna teoksena.
Kaupan tasapaino vaikutukset kansakunnan GDPEdit
Vienti kasvaa suoraan ja tuonti heikentää suoraan maan kauppatasetta (eli nettovientiä). Kaupan ylijäämä on positiivinen nettotase ja kaupan alijäämä on negatiivinen nettotase.Koska kaupan tasapaino lisätään nimenomaisesti maan bruttokansantuotteen laskentaan käyttämällä bruttokansantuotteen (ts. BKT) laskentamenetelmää, kaupan ylijäämät ovat maksuja ja kaupan alijäämät ”vetävät” kansakuntiaan BKT; myydyt ulkomaiset tuotteet (esim. vähittäiskauppa) vaikuttavat kuitenkin kokonaistuotantoon.